Figaro Finebistro, Jyväskylä

Jyväskylässä vasta vähän aikaa sitten avattu Figaron Winebistro oli alusta alkaen mielenkiintoinen tuttavuus, paikka jossa halusin käydä heti. Ravintola keskittyy nimenomaan viineihin ja sen se kyllä osaa. Käsitys siitä, mikä on bistro, jakaa mielipiteemme ruokalijoidemme kanssa. Onko se äänekäs paikka täynnä laseja, baarijakkaroita ja mutkatonta ruokaa, vai enemmänkin paikka missä hiljentyä töiden jälkeen kaverin kanssa hyvän viinilasin kanssa. Otetaan selvää!

Vierailimme perjantaina kolmen hengen seurueella bistrossa, meidät vastaanottanut tarjoilija osasi homman hienosti alusta asti – suosittelut ja luonnehdinnat viineistä ja ruuista ei ollut ulkoa opittua ollenkaan, vaan hieno tarinointi lämmitti koko seuruetta.

Mikä oli merkillepantavaa, niin tarjoilija kuitenkin osasi myös myydä ja tuoda esiin asioita asiakkaan näkökulmasta. Tämä on aina hieno pointti, nimittäin mikäli asiakkaan kokemusta tai makua ei oteta huomioon, voi asiakas lopulta tuntea olevansa tyhmä, jos ei ymmärtänyt ruuan ja viinien mahtavuutta.

Tätä puolta peilaa nimenomaan viinien hieno hinnoittelu ja tarjoilu, viinit ovat kohtuuhintaisia ja niitä voi ja kannattaa maistella rauhassa. Tarjoilija jos joku tietää, mikä viini toimii alusta asti koko aterian läpi, tai mikä soveltuisi paremmin pääruualle ja mikä alkuun. Pelkkä suositus talon viinistä suolaiseen hintaan ei oikein houkuttele tämän jälkeen! 🙂

Alkuun tilaamme itse asiassa parhaimman annoksen, eli alkulautasen lihoilla ja juustoilla kolmelle ja niihin sopivat viinilasit – valkoviiniä ja punaviiniä.

Tarjoilijan suosituksesta jätämme lihoista kovan chorizon pois, sen luonne on tälläiselle odotetusti turhan tymäkkä. Serranonkinkku oli todella hyvää, samoin italialainen bresaola, ilmakuivattu naudanliha.

Pääosan vei ehdottomasti (ja samalla seurueemme sydämet) kotimainen Valma – valkohomejuusto. Mitä herkkua!!! Juusto käännyttää jopa muutoin valkohomejuustoja inhoavan mielen: niin uskomattoman maukas se on. Juuri sopiva hapokkuus yhdistettynä melkeinpä sulatejuustomaiseen aromiin on jotain hyvin fantastista. Lautasella olevat leivänpalat ja hillo häviävät myös nopeasti. Viinit tuntuvat hyviltä, tosin emme aivan yltäneet samaan mielipiteeseen tarjoilijan suositteleman punaviinin sopivuudesta Valmalle, mutta asiasta selvittiin hienosti ilman tyhmää oloa. 🙂

Mihin tästä jatkaa enää? Siihen itseasiassa kohdentui eniten pohdintaa  ja aiheesta. Nimittäin, jos oletetaan bistron olevan alussa kuvailemani ”kuppila”, jossa otetaan tapaksen tyyppisiä snackseja muutaman eri viinin kanssa, niin silloin tässä kohtaa alkuruuan jälkeen tulee olla jotain maukasta, mutkatonta ja simppeliä.

Jos taas viinien taso on hurja, sekä puitteet muutenkin hienot, pitäisi ruuan nousta jo tälläisessä ei-niin viinimaassa aika korkealle. Suomessa yleisesti ottaen viinin taso korreloi aina ruuan tasoa. Mutta voiko tasoa nostaa ruualle jos kyseessä on bistro? Hmm.

Tilanteen pelastaa hienosti välimalli pohdinnoistamme, tilasin talon leivän eli tässä tapauksessa villiä possua. Ja toden totta, tälläistä hieman arkiruokaisempaa tarvitaankin tässä ympäristössä. Leivässä ovat perusmaut eli haudutettua possua, sulaa juustoa ja omenaa (itse pidän enemmän mausteista kun kyseessä on muruiksi kypsytettyä possua sekä ehkä lorauksen voimakasta tummaa kastiketta lihalle ennen grilliin menoa, mutta toisaalta…viinithän ovat nyt NE juttu ja niiden makuja on turha peitellä).

Leipä on samana päivänä paistettu tarjoiljan mukaan, mutta grillin alla maatessaan se saa todella vahvan ja kovan kuoren. Siinä oikeastaan ainut miinus, jos jotain nyt on pakko nillittää! 🙂  (ainahan sitä jotain pitää olla, hah.)

Pääruualle tilattu punaviini menee huomaamatta alas, tässä vaiheessa alkaa pettää se varsinainen maistelu. Siksi hienointa olikin alkuruoka, kun makuja oli paljon ja suutuntuma vielä kohdallaan. Viinien nimiä on turha yrittää muistella, itse otin ainakin kolmea erilaista, enkä muutenkaan ole asiantuntija joka pistäisi mieleen kaikki viinit joita maistaa. Tarjoilijan suositukset riittävät oikein hyvin!

Jälkiruualle napattiin vielä täyteläiset Petit fours – pienet suklaatryffelit. Tokihan ne sulivat suuhun, mutta olimme jo liian täynnä nauttimaan täysillä niistä. Pyysimme alun perin saada yhden kolmen tryffelin annoksen koko seurueelle, mutta pöytään saimme kaikille oman annoksen.

Yhteenniputettuna, paikan luonne voi vielä hakea hieman sitä omaa leimaansa, mutta sitä voi odotella vain innolla, koska jo näillä puitteilla käynti oli todella hieno kokemus!

Ensi viikolla sitten sitä omaa reseptiikkaa taasen, sitäkin on kertynyt taas aikalailla! Onneksi internetissä on tilaa vielä yhdelle! 🙂

Teemu

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s